Rovaniemen ainoa tunturi, Käyrästunturi, on edestakaisin noin 14km pitkä reitti. Lähtöpisteelle löytää helposti, kun laittaa mapsiin vain osoitteeksi Käyrästunturi. Se, minne auton saa jätettyä, onkin sitten ihan toinen homma. Ilmeisesti reitin lähtöpisteltä puomilta niin sen viereen ei saisi jättää, koska ilmeisesti sinne ei periaatteessa saa ajaa. Alueen asukkaat ovat aiheesta valittaneet. Mutta muualle ei ole oikein edes mahdollisuutta saada autoa.
Onhan se ihan ymmärrettävää, ettei haluta oman pihan viereen hirveää trafiikkia ja läjää pysäköityjä autoja, ja jos vielä käydään pihassa asti kääntymässä. Tähän voisi ehkä kehitys ehdotuksena sille, jolle tämmöiset asiat kuuluvat, niin tehdä ihan oikea pieni parkkipaikka.
Itse olen pysäköinyt puomin viereen, ja kerran jätin tien alkupäähän risteykseen. Lunta oli niin paljon sillä hetkellä, ettei päässyt edes puomin viereen järkevästi vaan auto olisi jäänyt kuitenkin tielle.
Tälle reitille talvella lumikengät tai liukulumikegät.
Sitten itse reissuun!
Ensimmäinen kunnon reissu polvileikkauksen jälkeen. Olin käynyt testaamassa jalkaa jo Könkäidenpolulla Napapiirin retkeilyalueella, mutta tämä oli nyt semmoinen ihka oikea kunnon reissu liukulumikengillä.
Alkuun ihan oikeasti jännitti lähteä, koska ei ollut mitään tietoa, kestääkö jalat näin pitkää reittiä ja liukkareilla menoa. Koko aika mielessä pyöri, että kestääkö jalat? Pääsenkö huipulle ja jos pääsen, niin pääsenkö pois sieltä? Ja jos pääsen pois sieltä, niin miten?
Jos olet joutunut polvileikkaukseen niin tiedät varmasti mistä puhun. Varsinkin alastulon kanssa.
Oli joulukuu ja aivan mahtava keli! Valoisaa aikaa ei paljon ole tähän aikaan vuodesta, joten aikaisin piti lähteä reissuun, jos halusi tunturin päälle vielä valoisampina tunteina. Yksin sain koko reissun rauhassa olla. Ketään muuta ei ollut koko reitillä, ja ei ollut ilmeisesti hetkeen kukaan käynytkään lumesta päätellen.
Pääsin tunturin huipulle. Viimeisillä valonsäteillä ja selkeällä kelillä näki pitkälle. Pyhätunturin ja Luoston lumiset huiput näkyi. Oli ihan mahtava voittajafiilis! Jalka kesti ja siellä olin. Vihdoin kunnon reissussa pitkästä aikaa! Semmoinen hyvän olon aalto valtasi koko kropan huipulla, ettei osaa sanoin kuvailla, ja se tunne kestää pitkään!
Sää alkoikin sen jälkeen muuttumaan nopeasti pilviseksi ja valoisa aika loppumaan. Huipulla on pieni päivätupa ja huussi. Siellä oli hyvä pitää tuulen suojalta taukoa ennen alaslaskua.
Pääsin laskeutumaan alas jyrkimmän osuuden, kun aurinko oli painunut jo piiloon, mutta näki vielä ilman lamppua. Sen jälkeen mentiinkin loppu matka takaisin pilkkopimeässä lampun kanssa.
No miten se itse alastulo sitten? Sehän meni naamalla jarruttaen. Ei aivan hienomotoriikka vielä ollut tallella ja jalka vielä vähän lihaksettomampana verrattuna toiseen. Lensin suoraan naama edellä lumeen. Positiivisesti ajateltuna niin säästyipähän raajat! Onneksi ei ollut lumen alla kiviä tai oksia, muuten olisi käynyt huonosti. Tämä oli kuitenkin vain hauska kommellus, joten räkätin koko naama lumessa oman aikani ja sen jälkeen kasasin itseni loppu matkalle pimeään.
Oli aivan ikimuistoinen, ihana reissu!
Lumisin silmin ja hampain,
Korpitäti
Kommentit
Lähetä kommentti